NPC Nationals 2005, Atlanta, Georgia -raportti
Viiileä ja lumeton Atlanta tervehti meitä reippaan tuulisella säällä torstaina 17.11.2005 kun pääsimme ulos lentokentältä etsimään taksia. Lähdin Atlantaan ystäväni Katien huoltajaksi kun hän kisasi NPC Nationalseissa fitnessissä. Nationals on yksi USA:n suurimmista National Physique Committeen eli lyhyemmin NPC:n vuosittaisista kilpailuista, josta urheilijat voivat napata itselleen pro-kortin. Pre-judging oli ohjelmassa perjanai-iltana, vapaaohjelma ja finaali lauantaina. Samalla käytiin miesten ja naisten kehonrakennuskisat. Tänä vuonna Nationalseissa ei ollut ollenkaan figure-luokkia vaan pelkkä fitness, johon olikin ilmoittautunut ennätykselliset lähes 50 kilpailijaa. Jännityksen pystyi tuntemaan jo torstaina Hyatt Regency -hotellin aulassa, kun tummaksi maalattuja kilpailijoita alkoi näkyä kävelemässä ympäriinsä ja tarkkasilmäisimmät pystyivät myös tunnistamaan fitness- ja kehonrakennuslehdistä tuttuja kasvoja: Jenny Lynn, Jay Cutler…
Torstai-ilta kului nopeasti suunnitellessamme viikonlopun aikatauluja. Tunteja ei ollut liikaa hukattavaksi, sillä paljon oli vielä tehtävää: Katie piti maalata, kilpailijakokouksiin joutua ajoissa, suunnitella hiustenlaitto lavalle, ja hoitaa muut normaalit päivittäiset asiat kuten venyttely ja säännölliset ruokailut. Meillä oli mukana neljä kylmälaukullista ruokaa, sillä molempien dieetit vaativat tuoreiden ruokien säilytyksen kylmässä. Dieetti voi ajoittain tuntua vaivalloiselta, mutta nähdessäni Katien kisakunnossa, se todella motivoi myös minua pistämään peliin kaiken heti näin dieetin alusta. Teimmekin torstaina jo tarkat tuntisuunnitelmat perjantaille ja lauantaille. Se osoittautui myöhemmin erittäin toimivaksi ideaksi, koska kiireessä moni asia olisi unohtunut helposti. Ennen nukkumaanmenoa maalasin Katien Pro-tanilla ensimmäisen kerran. En ollut ikinä aiemmin maalannut kisaajaa, joten jännitin hieman saanko värin tasaisesti hänen iholleen. Olin lukenut ohjeita internetpalstoilta, joten teoria oli tästäkin asiasta hallussa – vaikka ainahan se käytäntö on lopulta aivan eri asia! Kunnollisella pensselillä maalaus sujui kuitenkin todella hyvin ja jo yhden kerroksen jälkeen Katie näytti huomattavasti tummemmalta. Pääsimme nukkumaan vasta kahdelta yöllä.
Perjantaiaamuna olimme aamuaerobisella jo ennen kuutta hotellin pikkuisella kuntosalilla. Vaikka yönet jäivät todella lyhyeksi, molemmat meistä taisivat olla niin jännittyneitä suuresta päivästä ettei väsymystä edes huomannut. Aerobisella ajattelin mielessäni kuinka hieno kokemus tämä olikaan minulle, sillä pääsin näkemään kisaamisen lavan toiselta puolelta jo etukäteen. Aerobisen jälkeen Katie kiipesi jälleen ilkialasti vessanpöntön päälle ja minä maalasin jälleen Pro-tania pintaan. Maalaus oli oikeastaan aika hauskaa, sillä sen aikana ehdimme jutella aika syvällisestikin. Matka syvensi ystävyyttämme todella, sillä aiemmin emme olleet viettäneet kokonaisia vuorokausia yhdessä. Ystävyys ei tunnu tuntevan ikäeroa – meidän välillämme olisi yhtä hyvin voinut olla päivä tai se 23 vuotta. Monta kertaa viikonlopun aikana jutut olivat niin hulvattomia, että molemmat meinasi tukehtua nauruun. Katien asenne viimeisinäkin dieettipäivinä oli todella ihailtava, sillä hän oli päättänyt pitää hauskaa Atlantassa ja jättää nipottamisen kotiin. Niin hän kyllä tekikin: laukoi koko ajan jotain aivan hulvattomia vitsejä, ilveili ja.. no, oli vaan ylipäätään hyvällä tuulella. Moni kisaaja voisi vähän ottaa oppia vastaavasta asenteesta. Se tuntuu olevan hyvin paljon ihmisestä itsestään kiinni, miten kisadieetin päättää vetää läpi: naama nurinpäin vai sulkemalla nälän ja negatiiviset asiat mielestään ja keskittymällä niihin hyviin juttuihin, kuten esimerkiksi pienempien vaatteiden shoppailuun!
Maalaamisen jälkeen kiiruhdimme hotellin alakertaa kilpailija check-iniin. Näin konferenssihuoneen edustalla paljon tuttuja kasvoja sekä Olympiasta, että lukuisilta surffaamiltani webbisivuilta. Valokuvaaja Bill Dobbins jutteli vieressäni kehonrakentaja Betty Vianalle, toisella puolella valokuvaaja Gene X Hwang hauskuutti kehonrakentajaporukkaa. Colette Nelson syleili suurieleisesti lukuisia tuttujaan, ja Jenny Lynn käveli ympäriinsä verkkareissaan. Tunnistin kasvojen joukosta myös vastikään pro-korttinsa saaneen nuoren naiskehonrakentaja Amanda Dunbarin, jonka webbipäiväkirjaa seuraan itse tiiviisti. Menin juttelemaan hänelle, sillä olin toivonut näkeväni Amandan jo Olympiassa. Hän vaikuttikin mukavalta tytöltä ja esitteli minulle ystävänsä Mimi Jabaleen. Amanda oli varma, että Mimi voittaisi lauantaina ja saisi pro-korttinsa. Mimi näytti kyllä pikkuruiselta (jonka oletin tarkoittavan myös äärimmäistä kireyttä), joten en alkanut ollenkaan kyseenalaistaa hänen kuntoaan!
Katien ollessa check-inissä katselin siis ympärilleni aulassa kunnes Colette Nelson porhalsi luokseni, halasi minua ja hauskalla, eläväisellä puhetyylillään teki selväksi että todella muisti minut Olympiasta. Colette höpisi ummet ja lammet tuttavistaan, kyseli miten pian kisani ovat ja lopulta muisti miksi minäkin olin Atlantassa: tietysti Katien vuoksi. Katie oli aiemmin jo kertonut minulle, että Colette meikkaisi hänet kisoihin. Juttelimme hetken ja Katie tulikin sopivasti ulos konferenssihuoneesta. Tuntui utopistiselta, että joku pro-kehonrakentaja voisi tuolla tavalla muistaa kuka olen, kun itse en oleta olevani yhtään mitään muuta kuin hiukan normaalia innostuneempi lajin harrastaja ja sivustaseuraaja.
Sovittuaan aikatauluista Coletten kanssa Katien oli aika jälleen mennä huoneeseen syömään. Hetken kuluttua Katien valmentaja, Mike Davies, tuli tarkastamaan valmennettavansa kuntoa. En ollut aiemmin tavannut Mikeä, mutta olin lukenut hänestä useasta Oxygen-lehden artikkelista ja toki nähnyt nimen monien huippujen haastatteluista – mm. Adela Garcia ja pro-tähtösiin vuodessa nollapisteestä noussut Valerie Waugaman ovat Miken valmennettavia tyttöjä. Mike vaikutti vähäsanaiselta ja jäyhältä (hmm… suorastaan kotoisan suomalaiselta!), mutta kuitenkin ystävälliseltä. Senkin karuuden läpi hänestä paistoi tyytyväisyys, sillä Katien kunto näytti aamulla todella tiukalta! Mike heitti huulta useaan otteeseen, mainiten mm. että olisi tyytyväinen jos hänen tyttöystävänsä (pro-fitnesskisaaja Julie Palmer) olisi vastaavassa kunnossa… edes nelikymppisenä. Mike opasti Katieta hiukan poseerauksessa, neljäsosakäännöksissä ja selitti miten puvut tulisi liimata, jotta takaosa pysyisi kunnolla kohdallaan. Kuuntelin korvat tarkkana, sillä minun piti varmuuden vuoksi osata liimata asu mikäli muuta apua ei olisi saatavilla. Ylipäätään tuollaisen huipun, kuten Mike Davies on, vinkit kisaviimeistelyssä olivat todella arvokasta antia. Toki nämä asiat olivat Katiella hallussa, mutta aina kai valmentajan sanaa kai täytyisi pitää sinä viimeisenä totena.
Iltapäivällä pidin huolta, että aikataulut pitivät. Maalasin Katien vielä kerran ja kolme kerrosta Pro-tania näytti riittävän hänelle hyvin. Samalla mietiskelin maalausta jo omalle kohdalleni. Minun ihoni on niin valkoinen, että pintaan saa sutia varmasti vähintään viisi kerrosta ja sitäkin ennen on syytä käydä jo solariumissa useampaan otteeseen. Maalauksen jälkeen Katien olikin jo aika lähteä Coletten luo meikattavaksi. Menimme sinne yhdessä, minä huolehtien tavaroista, kisa-asuista, Katien ruuista ja muista mukana pidettävistä tärkeistä esineistä joita tässä vaiheessa aika väsynyt kisaaja helposti itse unohtaisi. Colette oli jälleen oma pulppuileva itsensä. Huoneessa ravasi jatkuvasti myös muita kisaajia, kuka hakemassa neuvoja tankkauksiin, tarkistuttamassa asentojaan tai tulossa maalattavaksi tai meikattavaksi. Coletten mies, Dave Palumbo (NPC-tason kehonrakentaja) opasti näitä omia valmennettaviaan. Coletten palveluksia jonotti niin moni tyttö, että minäkin pääsin hommiin: eräs naiskehonrakentaja piti maalata, ja niinpä sain vedellä hänelle Protanit pintaan suomalaisten tavalla eli pensselillä. Jostain syystä tuolla suuressa maailmassa kisaajat maalataan ihan Protanin mukana tulevalla vaahtomuovisutilla, joka jättää todella inhottavia viiruja väriin. Davekin kävin ihastelemassa tasaista väriä ja vinkkasi, että heidän varmaan pitää alkaa tekemään hommaa “the Finnish way!” Maalauksen jälkeen autoin Katien hiustenlaitossa suoristamalla hänen tukkansa. Kisameikki oli jo valmis ja Katie uhkui iloa ja varmuutta. Tuntui todella mukavalta olla siellä hänen kanssaan, jakaa nämä kokemukset ja tuntea olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta – kisojen kulissien takana tapahtuvaa järjestelyä. Aika meni kuin siivillä ja yhtäkkiä oliki jo pre-judgingin aika. Hermoilin katsomossa kädet hikoillen, enkä tiennyt miten päin istua… mitenkähän mahdan omissa kisoissani jännittää, kun Katien puolestakin jännitin niin että hädin tuskin pysyin penkillä? Katien luokassa oli 25 tyttöä eikä todellakaan montaa huonossa kunnossa olevaa. Katie kutsuttiin vertailuihin kolmannessa viiden ryhmässä, eli laskeskelin hänen olevan jossain top 10-15 paikkeilla. Tämä oli vasta alkua kisoille, sillä lauantaina oli vuorossa todellinen koitos: vapaaohjelma ja bikinikierros sekä illalla finaali, jossa vain viisi parasta luokistaan esittäisivät vapaaohjelmansa. Lisäksi kaikki kilpailijat astelisivat lavalle kokouimapuvuissa. Pre-judgingin jälkeen Katie oli yhtä hymyä, ja kävimme läpi kisaa mm. ottamieni kuvien avulla. Seuraavaksi päiväksi piti parantaa muutamia juttuja: enemmän hymyä, hiukan lisää itsevarmuutta.
Kisoissa on myös pikkuruinen expo ja kävin siellä seikkailemassa itsekseni Katien levätessä huoneessamme kilpailun jälkeen. Näin jälleen monia huippukisaajia. Jay Cutler oli siellä ja kinusin häneltä kuvan jälleen kanssani. Jay ei todellakaan vaikuta mukavalta ihmiseltä. Suorastaan aika inhottavalta. Hän on todella vähäpuheinen, katselee fanien ohi heidän jutellessa Jaylle ja lopulta kuvaan vaivauduttuaan väläyttää tekohymyn kameralle. Kummallinen tyyppi. Juttelin myös fitness-kilpailijoille Shannon Meteraudille ja Tracey Greenwoodille, jotka neuvoivat minua kisa-asujen hankinnassa, sekä Laura Makille jolla oli oma vaateosasto expossa. Näin myös Jenny Lynnin, Dexter Jacksonin, Chris Cormierin, Shawn Rayn, Gustavo “Nappisilmä” Badellin ja monia muita, jotka tunnistin lehdistä mutta en tiedä heidän nimiään. Expovieraat vaikuttivat myös tosi kivoilta ja juttelin todella monille ihmisille. Monta kertaa sain taas miettiä, miten ihmeellistä amerikkalaisten avoimuus on. He aloittavat keskusteluja niinkin hassuista asioista kuin kysymällä mistä ostin paitani/housuni, miksi olen hotellissa yötä ja niin edelleen. Päivä oli huimaava ja huoneeseen palattuani olin onnesta ihan pökerryksissä.
Ihmeellistä miten kisaaja voikaan pysyä niin hyvällä tuulella! Palattuani huoneeseemme, koko ilta kilpailun jälkeen oli todella hauska. Katie huvitti minua hulluilla jutuilla ja nauratti niin, että luulin kuolevani naurusta johtuvaan hengenahdistukseen. Hän oli tyytyväinen omaan kuntoonsa eikä hermoillut turhia seuraavan päivän kilpailusta, joten ilmeisesti rento asenne sai koko naisen ihan hupsuksi. Melkoinen vatsatreeni! Naurun lomassa suunnittelimme seuraavan päivän ohjelman puolen tunnin tarkkuudella. Minulla oli joka tunnin aikana tehtävät asiat kirjoitettuna vihkoon: ruokailut, veden hakeminen kaupasta (sekin oli melkoinen seikkailu, kun veden piti ehdottomasti olla tietynlaista mm. mineraalien ja puhtauden vuoksi), maalaaminen, meikki ja kampaus, lämmittely, kilpailu, kuvaukset… Tehtävää oli yhdelle päivälle ihan valtavasti!
Lauantai valkeni aikaisin, sillä Katie meni Coletten laitettavaksi jo ennen viittä aamulla. Minä jäin huoneeseen laittamaan itseni kuntoon ja sen jälkeen lähdin etsimään mikrohuonetta, jossa kokkasin Katien valkuaiset aamiaiseksi. Matkalla mikrohuoneeseen sain Dexter Jackson toivotto minulle hyvät huomenet ja paluumatkalla huoneeseen odotin hissiä yhtä aikaa Ronnie Colemanin ja hänen äitinsä kanssa. Huh, päivästä taisi olla tulossa melkoinen.
Vapaaohjelmakierros oli jo aamupäivällä, joten tavaroiden kasailun, kolminkertaisen varmistelun (“Onhan kaikki mukana? Eihän se ja tämä ja tuo jäänyt? Onhan asut, ruuat, kengät, sticky-liima, meikit… kaikki varmasti mukana?”) jälkeen varmistin vielä, että Katie sai itsensä ajoissa lämmittelemään ja lopulta lavakuntoon ajoissa. Sen jälkeen menin kurkkaamaan hiukan expoa, ostin laadukkaita treenivaatteita ison kasan ja menin katsomoon jännittämään vapaaohjelmakierroksen alkua. Perhosia lenteli vatsassa enemmän kuin yksillekään treffeille mennessä ja minusta tuntui melkein siltä, kuin siskoni tai joku hyvin läheinen sukulainen olisi kohtaamassa juuri elämänsä haasteen. Vapaaohjelmat olivat todella hienoja ja viihdyttäviä ja nautin aivan suunnattomasti koko kierroksesta. Vihdoin Katien vuoro tuli ja ChooChooTrain-vapaaohjelma räjähti käyntiin. Katiella oli aivan uskomaton draivi päällä! Ei yhtäkään virhettä, jokainen voimaliike ja kuvio aivan nappiin ja ilmeet täynnä asennetta koko vapaaohjelman läpi. Minun teki mieli kuuluttaa koko katsomolle, että juuri tämä nainen on 46-vuotias, elämänsä kunnossa ja minun upea, ennakkoluuloton ja hauska ystäväni. Jollain tavalla tuo hetki kisoissa oli sanoinkuvaamaton.
Vapaaohjelman jälkeen Katiekin tuli katsomaan loppukisaa katsomoon kanssani ja istuimme Katien tutun videokuvaajan, FemFlex.comin David Cooperin vieressä loppukisan. David oli hirmuisen mukava ja sympaattinen ihminen ja vietin hänen kanssaan aikaa myöhemminkin päivällä kun Katie valmistautui illan finaaliin. Opin Davidilta paljon uutta fitnessmaailmasta. Hän myös antoi minulle korttinsa ja pyysi ilmoittamaan, mikäli olisin USA:ssa käymässä kun olen lähellä kisakuntoa. Olin hämmästynyt siitä, että nämä USA:laiset kuvaajat eivät ole kiinnostuneet pelkästään pro-tytöistä. David sanoi, että haluaisi kuvata projektinomaisesti jotakin potentiaalista noviisia esimerkiksi 2-3 vuoden ajan ja seurata kilpailijan kehitystä niin kisa-, kuin harjoittelukaudella. Tuollainen voisi olla hyvin mielenkiintoinen projekti myös jollekin lahjakkaalle suomalaiselle kuvaajalle. Nimenomaan videon kautta varmasti pääsisi syvemmälle siihen, miten fitness on kokonainen elämäntapa eikä pelkkää treeniä silloin tällöin.
Kiertelimme Katien kanssa expossa hetken kisan jälkeen. Juttelin mm. Chris Cormierille, Dexter Jacksonille, Victor Martinezille ja Art Atwoodille. Art muisti minut vielä Vegasista – “Aren’t you the girl from Finland?” – kun Vegasissa juttelin saman pöydän ääressä David Jacobsin kanssa. Davidin piti tulla myös Atlantaan, mutta Art sanoi että hänelle tuli esteitä. Ronniekin oli messuilla mutta hänen kanssaan en mennyt juttelemaan, kun jonoa riitti jälleen hallin päästä toiseen.
Iltapäivällä Katien nukkuessa päiväunia sain ravata kaikennäköisillä asioilla veden ostamisesta sijoitusten utelemiseen. Katien herättyä maalasimme hänet vielä kahdesti ja sitten olikin aika mennä jälleen Coletten kauneusstudioon. Dave arvioi kisaajiaan läpi, antoi viime hetken vinkkejä ja samaan aikaan Colette meikkasi, laittoi hiuksia ja tsemppasi naiskilpailijoita. Meidän odotellessamme Katien vuoroa Colette laittoi mm. naisten kehonrakennuksen overall-voittaja Mimi Jabaleen meikin ja hiukset, middleweightsien voittaja Norma Nievesin ja muutamia muita joita en tunnistanut. Oli hauska seurata Coletten ammattimaista työskentelyä ja katsella vierestä kuinka Dave leppoisasti ohjeisti väsyneitä kehonrakentajiaan.
Katie meni kisaajakokoukseen lopulta kello kuudelta ja itse lähdin epätoivoisesti etsimään kameraa, jonka olin kummallisesti kadottanut aiemmin päivällä. Harmikseni en löytänyt sitä. Palatessani kisa-aulaan sain kuulla, että kaikki muut paitsi kalleimmat ($125) liput oli myyty loppuun. En löytänyt Katieta mistään… tässä vaiheessa iski paniikki! Olin jo muutenkin todella harmissani kameran katoamisesta ja ajatus siitä, että en pääsisi katsomaan finaalia ollenkaan harmitti todella paljon. Hetken ryvin itsesäälissä ja itkukin oli lähellä, mutta sitten ajattelin, että en tasan jää istumaan aulaan vaan keksin jotain. Ja kas – samantien törmäsinkin Katieen, joka olikin vasta tulossa lyhyestä kuvaustuokiosta. Katie oli sitä mieltä, että minun oli ehdottomasti päästävä katsomaan kisaa ja meni oikopäätä juttelemaan Road to the Pros -tuottaja Jay Hammettin kanssa. Road to the Pros on tv-sarja, jota kuvataan tällä hetkellä. Siinä NPC-tason kehonrakentajat ja fitnesskilpailijat havittelevat pro-korttia ja heidän matkaansa kohti ammattilaisuutta kuvataan niin elämäntavan kuin kilpailuiden osalta. Jay sanoi minulle, “Sure, I’ll get you a seat – wait here with Olympia 2nd runner up Gustavo and I’ll be back in a bit”. Tässä vaiheessa olin jo ihan ulapalla… asiat tapahtuivat niin äkkiä! Siinä sitten seisoin ja vähitellen Jayn sanat soljuivat tajuntaani. Vieressänihän seisoi siis Gustavo Baddell, Olympiassa kolmanneksi tullut pro-kehonrakentaja. Gustavon suunnattoman halauksen ja ison suukon saattelemana juttelin hänen kanssaan lähemmäs puoli tuntia odottaessani lippua. Hän on todellinen herrasmies, kiinnostunut faneistaan ja keskustelusta heidän kanssaan. Juttelimme Olympiasta ja kisoista yleensä ja Gustavo sanoi, että “If they think I train for being second, they’re wrong! Sure I am proud of beating Ronnie on the challenge round, he cannot take that away from me even if he acts like he did and doesn’t admit I won.” Hän kyseli minulta Suomesta ja meidän kisoistamme. Kerroin hänelle myös Marko Savolaisen comebackista ja Gustavo jopa muisti Markon, sillä he olivat samalla kisalavalla Markon kilpaillessa aiemmin. Juttutuokio oli unohtumaton ja yksi reissun kohokohdista, ehdottomasti. Badellilla on tosin niin vahva aksentti, että kaikkea hänen puhumaansa en ymmärtänyt millään. Taisin kyllä olla myös niin häkeltynyt, että siksikin varmaan osa ajasta meni vaan siihen, että yritin ymmärtää juuri minun seisovan siinä hänen vieressään. Lopulta Jay Hammett tuli takaisin ja ojensi minulle $125 arvoisen finaalilipun eturivin paikalla ja toivotti hauskaa kisaa. Pökerryksissä sitten painelin sisälle ja saapastelin eturiviin istumaan.
Fitnessluokat esiteltiin kisaaja kisaajalta ns. model turns -kierroksella. Katie oli säteilevä kauniissa bikineissään! Vertailujen perusteella tiesin että Katie oli jälleen jossain sijojen 10-15 välillä. Kisan jälkeen sain tietää että hän oli 14. Tyttöjä oli yhteensä 24 tässä luokassa. Kun Katie kipitti lavalta, lähdin melkein saman tien etsimään häntä aulasta joten en nähnyt loppukisaa. Aulassa törmäsinkin jälleen kuvaaja David Cooperiin, joka tohkeissaan selitti että oli juuri jutellut Lehtosen Maijan kanssa. Aiemmin Davidin kanssa puhuessani kävi ilmi, että hän oli kuvannut Maijaa aiemmin. David oli innoissaan, kun kerroin Maijan treenaavan samalla salilla jolla itsekin Tampereella käyn. Hän halusi minunkin tapaavan Marjan, joten pienen etsinnän jälkeen bongasinkin hänet katsomosta (toki suomalaiseen tyyliin, rennosti olutpullo kädessä!). Juttelimme Maijan kanssa jonkin aikaa ja seurasin naisten kehokisaa hetken hänen vieressään. Maija osaa kyllä olla sitten suloinen ja ystävällinen persoona. Suomalaiset saavat olla ylpeitä noin upeasta prosta! Juttelimme kisavalmisteluista ja keskustelu poiki hyviä ideoita mm. kisaseminaarin pitämisestä tytöille.
Kisojen jälkeen menimme Katien kanssa syömään hotellin buffettiin, jossa tarjolla oli body-tyyliin kananrintaa, parsakaalia ja riisiä. Siis juuri sitä, mitä dieettiruokani olisi tuolla aterialla muutenkin ollut. Olin pakannut reissuun kaksi isoa kylmälaukullista ruokaa, dieettiruuat kun piti olla mukana joka tapauksessa. Kalorit jäivät silti viikonlopulta aika alas: Katie oli varautunut tankkaamaan paljon vähemmän ja valmentajan käskiessä lisätä hiilihydraatteja, syötin hänelle omat puuroni ja riisini. Buffetissa syöminenkin takkuili – kun koko viikonlopun oli syönyt aina tiukkojen aikataulujen salliessa, ei nälkää oikein vieläkään ehtinyt jännityksen keskellä tuntemaan. Buffetissa sattui eräs hauska tapaus: Jenny Lynn söi viereisessä pöydässä samaa ruokaa ja kaatoi parsakaalit syliinsä kesken ruuan. Ovat ne ammattilaisetkin siis ihmisiä! Samaan aikaan ravintolassa istui mm. Jay Cutler. Hän on kyllä sitten VALTAVA. Katie herkutteli raejuustolla, salaateilla, kekseillä ja niin monella eri kakulla että menin laskuissa sekaisin. Ruuan jälkeen kävimme vaihtamassa vaatteet ja palasimme aulaan, missä Katie jutteli tuntemilleen kisaajille, tuomareille ja valokuvaajille – mm. Steve Wennerstromille, Genex:lle, Hard Fitnessin JC Lopezille ja NPC:n päätuomarille. Hirmuisen mukavia nämä kaikki ihmiset, olivat kovin kiinnostuneita Suomesta ja Suomen kisoista. Olin yllättynyt että niin moni tiesi, että Suomessa kisataan figuren sijaan body fitnessissä.
Ilta jatkui samantapaisissa merkeissä. Jossain välissä kävimme Learning Centerissä missä tuomarit antoivat palautetta kisaajille. Katie sai vinkkejä lava-asentojen parantamiseen ja fysiikan kehittämiseen. Minä puolestani uskalsin avata sen verran suutani, että ajauduin muiden kilpailijoiden kanssa hauskoihin keskusteluihin proteiinijauheiden vertailusta aina haaveiluun juustokakusta.
Yö jatkui vielä pitkään: Katie jututti tuttujaan, minä seurasin vierestä tai juttelin tuntemattomille. Lopulta Katie törmäsi tuttuun kuvaajaan, MuscleMoodsin David Kippeniin ja he sopivat kuvauksesta samantien. Katie pyysi myös minua mukaan katsomaan kuvauksia joten toki tartuin tilaisuuteen, vaikka kello raksutti jo aamuyön tunteja. Menimme Davidin sviittiin, joka oli ainoastaan kuvauksille varattu. David kuvasi Katieta yli kolme tuntia ja katselin ihmeissäni vieressä, kuinka ammattimaisia molemmat olivat. Todella hienoja kuvia tuli – Katie on aivan luonnonlahjakkuus kameran edessä, vaikka ei ole koskaan kuvauksiin mitään koulutusta saanutkaan. Tässä vaiheessa kello oli sitten jo puoli neljä aamulla ja kuolemanväsyneinä raahauduimme hotellihuoneeseen. Kello herätti kymmentä vaille kuusi ja kumpikaan meistä ei päässyt ylös… ennenkuin vartin yli. Tässä vaiheessa oli jo hirmuinen kiire ja melkein myöhäsyimme lennolta! Taisimme olla viimeiset check-inissä. Lentokoneessa molemmat nukahdimme samantien kun kone nousi ilmaan. Phoenix tervehti meitä jälleen auringonpaisteella, mutta tässä vaiheessa flunssapöpö oli jo minun kimpussani niin ikävästi etten auringosta juuri jaksanut iloita. Uskomaton matka oli kuitenkin ohi ja muisteltavaa niin monen jutun edestä, että niistä voisi kirjoittaa vaikka artikkelisarjan.
Kisaterveisin,
Kaisa Piippo