<- Palaa "Historia" -pääsivulle

Jukka-Pekka "Pate" Nousiaisen dieettipäiväkirja
| Taustaa | Viikot 31-33 | Viikot 34-35 | Viikot 36-37 | Viikot 38-39 | Viikot 40-41 | Viikot 42-43 | Viikko 44 |

Viikko 40:

Katsatus kilpailun voitto, paino 73kg Maanantaina aamusella painelin oman kylän uimahallille totuttuun tyyliin. Katse on nyt tiukasti tulevan viikonlopun SM-karsinnassa Tampereella ja valmistautuminen aloitettu. Alkuviikko kutistetaan ravintoa minimiin ja viikon lopussa tankataan hieman. Loppuviikosta ajellaan myös ukosta loputkin karvat pois ja sitten vain kisavärit pensselillä pintaan. On siinä oma hommansa, välillä suorastaan koomisen näköistä touhua kun aletaan ukkoa vetelemään väriin! Tehdään miehestä afroamerikkalainen, kuten oikea termi tänä päivänä kuulunee. Parin päivän pikarusketus, työkaverit voivat olla perjantaina ihmeissään! Olen kuitenkin koko viikon normaalisti töissä, pidän vasta SM-kisan alla viimeisen kesälomaviikkoni ja keskityn rauhassa pääkoitokseen.

Illalla kävin treenaamassa Riihimäessä työpäivän päätteeksi, sainpa kaveriltani Terolta sykemittarinkin lainaksi, siirrän suosiolla omaan mittariin perehtymisen karsinnan jälkeiseen aikaan.

Tiistaina poseerausta ja kuntopyörää ennen aamiaista, uni oli vaihteeksi varsin katkonaista. Nälkäkin ilmoittelee itsestään, täytyy vain vettä kitata reilusti niin on helpompi kestää. Väsymys alkaa myös painaa, varsinkin jalat ovat varsin voimattoman oloiset. Mutta kuuluu asiaan tässä vaiheessa, ei mitään yllättävää. Hieman myös mietityttää pieni nenän tukkoisuus, niistää saa säännöllisesti. Oikeastaan jatkunut siitä asti, kun olin kipeänä. Mutta kuulostellaan. Useinhan flunssan jälkeen saa vielä kurlata räkää edestakaisin viikkojakin, ennen kuin on täysin kunnossa. Mielessä piilee kuitenkin yhä pelko, että tauti uusii. Ajatus, että SM-kisat menevät pipariksi loppumetreillä, ei todellakaan kiehdo. Näitäkin tapauksia on valitettavasti nähty; kuka tullut kipeäksi, kuka loukkaantunut. Kuukausien työ menee hukkaan pari päivää ennen kisaa. Sitä ei toivoisi kenellekään, niin paljon jokainen kilpailija joutuu kuitenkin kestämään kisan eteen.

Illalla treeni ja kaupan kautta kotiin, lieden ääreen kokkaamaan. Soppamies kyllä loihtii paremman näköisiä eväitä, mietin riisipussia kurkotellessani kaapista. Ajatukset karkaavat taas kerran kisan jälkeiseen aikaan. Viime vuonna tein Virpille listan ruoka-aineista, joita toivoin löytyvän jääkaapista kisan jälkeen. Ilme oli näkemisen arvoinen, kun ojensin A4:sen "muistilappuni". No, ehkä nyt vähän liioittelin, mutta alla oli kuitenkin 14 viikkoa kieltäytymistä kaikesta mikä ei sovi dieettiin. Eli listalla oli täytekakkua, jäätelöä ja muita herkkuja, mutta myös ihan perusruokaakin: aamiaiseksi kunnon kermaista juustoa, salamia, vaaleaa leipää, karjalanpiirakoita, suolakurkkua, jogurttia, rahkaa ja tietysti kunnon maitokahvit sokerilla ja pullalla! Niitä muistellessani, kuola suussa kehittyen, kiikutin kanat grilliin. Reilu kolme viikkoa vielä, sitten nautin ensimmäisen aamiaisen aikoihin jolloin en tiedä etukäteen mitä syön ja kuinka paljon. Mutta nyt rypistetään vielä hetki, sitten se maistuu sitäkin makeammalta. Lauantai on hyvä välitavoite, katkaisee rutiinit sopivasti ja saa lisäpotkua viimeisille viikoille. Karsinnan osallistujalista oli KP:n sivuilla netissä (katso linkit). Saan näillä näkymin kaksi kaveria kisaamaan kanssani voitosta, sitä nimittäin lähden hakemaan jo tästäkin kisasta. Palataan asiaan kisan jälkeen, seuraa sivuja!

Lue SM-karsinta Tampereella kisaraportaasi ->

Lauantaina kisan jälkeen olin kotona kahdeksan maissa illalla, rättiväsyneenä mutta onnellisena. Paluumatkalla poikkesin huoltajani Pasin kanssa matkalla syömässä kaavailemani sporttihampurilaisen kevytkastikkeella ja katkarapusalaatin tienvarren hampurilaisravintolassa. Lopputulos älytön ähky ja vatsan turvotus. Hienoa Pate, kyllä kannatti...

Sunnuntain palauttelin paikkoja kisasta, jatkoin kuitenkin heti dieettiä kuristaen hieman polttoaineen syöttöä(=kaloreita vähemmälle). Paino on nyt sitten saatava putoamaan.

Viikko 41: (Katso viikko 41 valokuva) ->

Maanantaina oli edessä paluu arkeen. Aamulla painelin iloisin mielin uimahallille aerobista vetämään. Sujuikin kuin vettä vaan, energiaa oli selvästi reservissä vielä kisatankkauksen jäljiltä.

Ajatukset pyörivät vielä loppuviikon tapahtumissa: lopultakin sai syödä reilusti, kun kisatankkaus alkoi. Kyllä ruoka sitten maistuikin. Tankkasin aivan normaaleilla dieettiruuillani, vain suurempia määriä. Mitään riskiä en halunnut ottaa, vatsa voisi alkaa kapinoimaan jos sinne alkaisi tunkemaan jotain aivan erilaista. Ja sehän tietäisi imeytymisongelmia ja tankkauksen epäonnistumista. Ideahan on saada lihaksen glykogeenivarastot täyteen. Ilmapallo on hyvä esimerkki: kuvittele täyteen puhallettua, pinkeää palloa ja puolityhjää, ohutta ja löysää luttanaa. Kumpi näyttää paremmalta? Sillä siitähän tässä on kyse, miltä näytetään. Kukaan ei tule lavalla kyselemään, paljonko painat tai paljon lähtee penkistä. Voittajaksi nousee yleensä kilpailija, jolla on esittää paras kokonaispaketti: riittävästi lihaksia tasapainoisesti joka puolella, riittävän rasvaton fysiikka jotta ne lihakset näkyvätkin ja vielä kuorrutuksena kakulle ihon ja lihaksen välinen neste häivytettynä mahdollisimman tarkasti. Tankatessa hiilihydraattien ideana on viedä ihonalainen neste mennessään lihaksen sisään glykogeenin varastoitumisen myötä, näin karkeasti yksinkertaistaen mutkikasta prosessia. Jos hiilarit eivät imeydy, jää lihas ns. tyhjäksi ja neste ihon ja lihaksen väliin. Lopputulos on pannukakku, sananmukaisesti ukko näyttää yhtä litteältäkin silloin. Hommaa autetaan karsimalla lopussa nesteen kertymistä aiheuttava suola pois ruokavaliosta ja vähentämällä nautitun nesteen määrää tasaisesti kohti kisaa. Lopulta ollaan juomatta, kuka mitenkin pitkään. Olen kuullut juttuja jopa kolmesta päivästä, mutta en todellakaan suosittele kenellekään! Yleinen lienee 1-2vrk. Hilpeätä hommaa!

Tämä puoli pitäisi olla ikään kuin nahan alla hoidettuna. Jos ne on hoidossa, asemiaan voi vielä parantaa huomattavasti huolehtimalla kisavärit kohdalleen ja poseeraamisen kuntoon. Kun kaiken tämän saat pakettiin juuri kisapäivänä, voit olla varma että saat mitä ansaitset. Siitä pitävät huolen tuomarit, jotka muuten Suomessa ovat huippuluokkaa. Kansainvälisen ammattilaistuomarikortin saavat vain harvat ja valitut ja Suomen kokoisessa lilliputtivaltiossa tällaisiakin hemmoja on useita. Että se tuomarien ammattitaidosta, siitähän vikaa aina ensimmäisenä haetaan kun ei menestytä, oli laji mikä tahansa. Lisäksi SM-kisassa tuomaroi yhdeksän kaveria, jotka arvioivat kukin kilpailijan jokaisella kierroksella. Kierroksen päätyttyä kukin tuomari antaa kilpailijalle arvioimansa sijoituksen, eli katsomalleen parhaalle yhden pisteen, toiselle kaksi pistettä jne. Annetuista pisteistä karsitaan kaksi parasta ja kaksi huonointa pois. Näin eliminoidaan ns. kotiinpäin veto, jos jollain tuomarilla sellaisia aikeita olisikaan. Päätuomari puuttuu muutenkin asiaan, jos jonkun tuomarin pisteet alkavat olla aivan eri linjoilla muiden kanssa. Täten parhaat(=alhaisimmat) mahdolliset pisteet/kierros ovat viisi pistettä, jos kuvitellaan useimpien tuomarien olleen samaa mieltä kilpailijasta X. Alkukilpailu arvostellaan omana kierroksenaan, finaali (johon pääsee viisi parhaiten alkukilpailussa pärjännyttä) omana kierroksenaan. Näin ollen kisan voittajan yhteispisteet voivat olla parhaassa tapauksessa kymmenen pistettä. Tässä pikakurssi kehonrakennuskilpailun tuomaroinnista. Jos katsotte tuloksia Tampereen karsinnoista KPFitnessin(B&K Mag) sivuilta, ihmettelette pisteitä. Siellä oli vähemmän tuomareita kuin SM-kisoissa tulee olemaan. Tämä on yleinen käytäntö pienemmissä kisoissa. Lopputuloksissa huomioitiin kolmen "keskitien" tuomarin pisteet. Tuomarien kokonaismäärästä siellä ei minulla muuten ole hajuakaan, ei siinä kerinnyt paljon tuomareita laskea...

Eli minun pistesarjani 3 3 6 tarkoittaa, että sain alkukilpailusta kolmelta tuomarilta yhteensä kolme pistettä, finaalista samaten, lopputuloksena yhteensä kuusi pistettä ja ykkössija. Näin homma toimii.

Mainitsin myös kisavärin. Se on myös tärkeä osa lopputulosta. Ei auta vaikka kunto olisi kuin seinästä repäisty, kuiva kuin beduiinin sandaali ja äärettömän lihaksikas, jos olet valkoinen kuin valaan rasva. Kisalavan kirkkaat valot pyyhkäisevät kaiken erottuvuuden pois, jos väri ei ole riittävän tumma ja syvä. Ja sitä tummuusastetta ei solariumista saa, vaikka grillaisit itseäsi kellon ympäri. Minäkin olen vielä sen verran vaaleanahkainen ja muutenkin ihovammainen, että solariumilla en saa väriä tarttumaan kunnolla. Tai sitten niin toivottoman pieni, että valonsäteetkään eivät osu maaliinsa. Oli miten oli, keinotekoinen väri tarvitaan. Ensin tietysti äijästä on saatava luontainen karvoitus pois, muuten Korkeasaaren apinahäkin ovi heilahtaa ennen kuin ekat tuplahauikset on jännitetty! Miespuoliset kehonrakentajat saavatkin oivan omakohtaisen näkökulman naisten arkipäivään jo tässä vaiheessa. Kyllä siinä parit ärräpäät saat lasketella ennen kuin ukko on saatu ajeltua ja näyttää, kuten Virpi minua kutsui, raa'alta broilerilta. En mene yksityiskohtiin, jotkut alaikäisetkin saattavat tätä lukea...

Sitten on värin vuoro. Värejä on saatavilla monenlaisia, siveltimellä levitettäviä nesteitä(esim. ProTan) ja kiinteämpiä voiteita(esim. Dream Tan). Käytin itse viime vuonna ja lauantainakin ProTania. Aine on aika helppo levittää ja sillä saa useimmiten varman ja tasaisen lopputuloksen. Haittapuolena se on alkoholipohjainen ja saattaa ärsyttää herkkää ihoa. Minulla esimerkiksi ihon ollessa kunnossa ei ole ongelmia, mutta jos iho on rikki tai hilseilee, on vaarana näiden alueiden eri asteinen tummuminen terveeseen ihoon verrattuna. Ja kukaan ei takuulla halua näyttää kisassa kuin olisi sonnustautunut maastopukuun! ProTan istuu myös nahassa kiinni kuin tauti, eikä lähde kuin kulumalla muutamassa viikossa. Ja aina epätasaisesti pala kerrallaan. Nytkin selkäni näyttää lähinnä pakanamaan kartalta, samaten tukan on vain parempi antaa hetki vielä kasvaa. Mutta se kuuluu asiaan ja on ohimenevää. Olo oli muuten juuri kuten pääsiäismunalla, kun Virpi veteli siveltimellä tököttiä päälakeen! Vedimme kaiken kaikkiaan neljä kerrosta, kisapäivänä vielä kahdesti Tampereella Lindenin Matin toimesta(kiitos Matti!) riittävän tummuuden varmistamiseksi. Ja neljä kerrosta on vielä aika vähän, joten aine on kohtuullisen kovatöinen mutta lopputulos osaavissa käsissä varma.

Voidemaisista väreistä minulla ei ole kokemusta, mutta olen nähnyt kilpailijoiden näitä myös paljon käyttävän. Esim. Dream Tan on aika suosittu. Aine peittää kertavedolla, jotkut vetävät käytännössä lähes valkoiselle iholle ja lopputulos on hyvä. Aine lähtee myös pesussa hyvin pois ilman tärpättiäkin(heh heh). Miinuspuolina aine vaatii taitoa levittäjältään, jotta lopputulos on tasainen ja kiiltävä. Väri valuu ja sotkee poseeraushousut myös helpommin ja saattaa tarvita korjailua kierrosten välillä. Myös ihon öljyäminen on tarkkaa puuhaa, jos väri ei ole täysin onnistunut ja öljyä tarvitaan riittävän kiillon varmistamiseksi. ProTan puolestaan vaatiikin jonkin öljyn pintaan kiillon saamiseksi. Se kestää hyvin öljyä ja pyyhkimistä, eikä liiemmin valu hikoillessakaan. Suo siellä, vetelä täällä.

Kun kaikki mahdollinen on tehty, kiduttava dieetti kärsitty, kuntoon päästy, tankkaukset ja värit onnistuneet, niin tosibodari pyyhältää lavalle harjoittelematta poseerauksiaan. Tampereellakin nähtiin muutama varsin järkyttävä esitys. Silläkin voi vielä kovassa paikassa pilata iltansa. Esimerkiksi Janne kävi tiukan kisan Tampereella, voiton tullessa kahdella pisteellä. Näin tiukoissa paikoissa poseeraamisella, miten tuot itsesi ja lihaksesi esille, voi olla ratkaiseva merkitys. Poseerausten treeniin käytetty aika takuulla maksaa itsensä takaisin. Yllättävää tai ei, juuri Jannen itsevarma esiintyminen ja kovat poseeraukset saivat kiitosta...

Siinä hieman esimerkkiä kisavalmisteluista, jotka on käytävä läpi ennen kuin lavalla seistä jäpitetään kovan näköisinä. Eli homma ei ole ihan läpihuutojuttu, vaan vaatii kaiken osumista kohdalleen juuri sinä kyseisenä päivänä. Ei auta, jos kunto on parhaimmillaan päivää ennen tai jälkeen. Mutta kyllä se sitten palkitseekin, kun kaikki osuu kohdalleen. Paine on kova lopussa, varsinkin jos on vielä pakon edessä saatava paino omaan sarjaan riittävän alas. Vaakaan tuijotan nytkin joka aamu, tuskallisen tietoisena kuluvista päivistä ja lähestyvistä kisoista. Uskon omaan tekemiseen on oltava raudanluja ja hermojen maailman parhaiden kuminauhojen laatuluokkaa, jotta pystyy suhtautumaan maltilla eikä lähde tekemään mitään hätiköityä. Kaiken voi kuitenkin pilata vielä nytkin, karsinnan voitto ei takaa mitään. SM-kisaan on kaiken osuttava yhtä nappiin, oltava vain tasan kolmen kiloa myös kevyempi ja vielä pari astetta kireämpi. Ja minähän olen. Ollaan vaikka syömättä loppuaika, mutta paino vedetään sinne seiskakymppiin, sen lupaan tässä ja nyt. Kivittäkää vaikka, jos sanani syön!

Näillä miettein lähdin maanantaina töitten jälkeen hierojalle. Olin suunitellut homman juuri näin. Jalat olivatkin kisasta tukossa, kuten arvelin. Kyllä siinä taas ähkittiin ja kiemurreltiin kuin ankerias kuivalla maalla Haken käsittelyssä. No pain, no gain...

Sain Hakelta onnittelut karsintavoitosta ja tsemppiä loppurutistukseen. Antoipa mies vielä keräämiään ja kuivaamiaan torvisieniäkin purkin kisan jälkeisen juhla-aterian aineksiksi. Mahtava ele, arvostan sitä todella paljon. Ja nautin kolmen viikon päästä! Kiitos paljon, Hakke.

Tiistaina aamulla kuntofillaria entiseen tapaan, päälle kunnon venyttelyt ja töihin. Illalla rintaa supersarjoina, nyt ei yritettykään liikutella maksimirautoja. Energiat olivat jo aika vähissä, tankkauksen potku on menneen talven lumia. Hyvällä tsempillä treeni kuitenkin, vatsojen jälkeen aerobista cross-trainerilla. Ei jaksanut koneesta toiseen hypätä, joten vedin koko setin samalla koneella. Kun oli kerran vauhtiin päästy. Mieleen välähti cavalier kingcharlesinspanielimme Ella, nauroimme Virpin kanssa taannoin Ellan kehittäneen rullaavan ja kaloreita säästävän kävelytyylin. Koira tuntuu nimittäin lihovan yhdestäkin ylimääräisestä ruokanappulasta kuin taikaiskusta, vaikka kuinka lenkkeilisi sen kanssa. Tuntuu välillä itsestäkin, että on oppinut minimoimaan nyt kaikki turhat liikkeet. Harkitsee kahdesti onko ehdottoman tarpeellista hinata itsensä ylös tuolista, kun on kerran siihen rojahtanut... Kotona kokkailut rutiinilla, sänkyyn ja Virpi kainaloon. Unta ei tarvinnut houkutella.

Keskiviikkona taas uimahallille. Mahtavaa että on moinen paikka olemassa, vieläpä näin hienoilla aukioloajoilla. Olen todellakin etuoikeutetussa asemassa tässä suhteessa. Itse harjoitus otti koville, jalat ovat jo aivan kuten viikko sitten. Eli väsyneet, töissä portaatkin oli taas joku asentanut vähän jyrkempään kulmaan. Siltä ainakin tuntui raahautuessani työpisteeseeni. Onneksi ei ole enempää kerroksia talossa, yritin lohduttaa itseäni. Illalla vuorossa selkätreeni ja pohkeet, virta on yhtä vähissä kuin viime kesänä vesivoimaloissa. Sitkeästi eteenpäin, kuin mummo lumessa. Ei tätä kauaa enää kestä, tässä kohtaa kysytään sitä kuuluisaa tahtoa. Selitän aina kaikille ylipainon kanssa tuskaileville työtovereilleni kaiken olevan kiinni yhdestä ainoasta seikasta: sinusta itsestäsi. Kuinka palavasti itse oikeasti haluat laihtua? Jos on sitä tahtoa, teet mitä tarvitaan. Simppeliä! Nyt on peiliin katsomisen paikka, kuinka paljon itse haluan sitä SM-mitalia? Ihan hitosti, joten seuraavassa sarjassa puristettiin taas kaikki irti. Kuten lopputreenissäkin. Toimii joka kerta!

Kotiin väsyneenä, mutta motivoituneena. 16 päivää, sitten näette. Normaali kokkaukset ja saunan kautta yöpuulle. Posket ovat entistä syvemmällä kuopalla, hyvä merkki. Painosta on vielä turha päätellä mitään, kisan jälkeinen nesteen hienoinen kertyminen suolan ja nesteen lisääntymisen myötä sotkee tulosta. Naama on nyt hyvä mittari. Kun pari päivää ennen kisaa naamassa alkaa kallon muoto näkyä ihon läpi, tietää olevansa kunnossa ja rasvat minimissään.

Torstaiaamuna kotona kuntopyörää hyvällä sykkeellä. Lattian luuttuamista ja kunnon venyttelyt päälle. Kaurapuuro maistui taas mielettömän hyvälle ja lähdinkin harmaaseen aamuun autoilemaan virkeällä ja levollisella mielellä. Hyvä tästä tulee, kun pari viikkoa vielä tsempataan.

Ai niin, sen sykemittarin kanssa kävi juuri kuten pelkäsinkin. Takakannen avauksen jälkeen ei sitä saatu enää pelittämään, joutaa roskiin. Hienoa, kun tuntee itsensä! Mitäs tuosta, hankitaan uusi ja kunnollinen tuonnempana.

Torstai-iltana töiden päälle kävin vetämässä aerobisen uimahallilla, solariumia alle. Solariumista on tullut pientä ylellisyyttä dieetillä, olen pyrkinyt käymään viime aikoina pari kertaa viikossa ottamassa aurinkoa. On mukava lämmitellä ja rentoutua hetki lamppujen alla, piristää mieltäkin jatkuvan palelemisen ja väsymyksen keskellä. Ilmojen pikku hiljaa kylmetessä alkaa huomaamaan rasvan ohenemisen nahan alta entistä selkeämmin. Myös kalorien tasainen pudotus ajaa elimistöä säästöliekille ja paleleminen on tosiasia. Mutta kuuluu asiaan, kärsitään sekin nyt samaan rahaan. Pari päivää kisan jälkeen ei sitten ole enää tietoakaan palelemisesta.

Ruokaa tulee koneeseen tasaista tahtia ja sehän pistää taas aineenvaihdunnan vauhtiin. Kuten pikku hiljaa elämä taas muutenkin alkaa palautumaan normaaliuomiinsa. Sitä jo tosiaan odottaakin, lähes yhtä paljon kuin lauantaita 23.10. Silloin koko tämä pitkä dieetti kruunataan ja on aika näyttää mitä on saatu aikaan. Odotan kisalavalle pääsyä jo malttamattomana, silloin on kuitenkin se hetki jolloin kaikki nähty vaiva palkitaan. Enkä nyt tarkoita vain kiiltävää pystiä sijoituksen mukaan, vaan voittoa vaikeimmasta vastustajasta, omasta itsestään. Kukin kilpailija on nähnyt armottoman vaivan vain tuota yhtä päivää varten, kamppaillut läpi vaikeuksien ja selviytynyt voittajana. Vain yksi voi sarjan voittaa kisassa, mutta kaikille kisaajille jo lavalle nousu on mielestäni osoitus jostain poikkeuksellisesta.

Ani harva ymmärtää, mitä tämä laji kilpailutasolla vaatii, sen olen saanut itse liiankin hyvin huomata. Ei riitä että vain treenaat kovaa, sinun on käytännössä elettävä lajin ehdoilla kuukausikaupalla. Kaiken tähdätessä jo kauan etukäteen päämäärään, joka suupalaa myöten, kaikkina vuorokauden tunteina. Se kysyy luontoa ja todellista halua omistautua asialle. Toiset toki eivät ota sitä niin kirjaimellisesti, lipsuvat ja touhuavat hieman rennommin rantein, mutta sillä on vain ikävä tapa näkyä sitten kisakunnossa (tai sen puutteessa). Sen suhteen en ole valmis kompromisseihin. Tämän ymmärtäminen on varmasti ulkopuoliselle ja lajiin vihkiytymättömälle vaikeaa, usein mahdotonta. Näyttäähän, että ukot vain pullistelevat naama virneessä pumpattuja vartaloitaan ja pitävät hauskaa. Mutta kuten olette voineet minunkin kuvistani ja tarinastani viikkojen mittaan itse todeta, mikään ei ole tullut yön yli tai ilmaiseksi. Ero lähtötilanteeseen on melko suuri, sen eteen tehty työ mieletön. Voisi jopa kysyä, onko lopputulos missään suhteessa nähtyyn vaivaan. Monen mielestä varmasti ei, mutta en oletakaan muiden sitä täysin ymmärtävän, saati arvostavan.

Monesti olen itsekin miettinyt synkkinä hetkinä, väsyneenä ja hermot kireällä kaiken tämän mielekkyyttä tai järkeä. Sulkapalloilijana olisin päässyt varmasti hieman helpommalla. Enkä missään nimessä väheksy sulkapalloilijoita. Kilpaurheilu huipulla on äärimmäisyyksien hakemista lajissa kuin lajissa, vain kovapäisimmät ja uhrauksiin halukkaimmat, eniten voittoa janoavat menestyvät. Oli laji sitten kehonrakennus, sulkapallo tai vaikka triathlon. Mutta kehonrakennus on minun lajini. Juuri sen kovuudessa ja kokonaisvaltaisuudessa kai se viehätys piilee. Haluan venyttää itseni äärimmilleni, nähdä onko minusta siihen mitä vaaditaan menestymiseen. Suomessa on kymmeniä, jos ei satoja tuhansia kuntosalilla kävijöitä. Suurin osa toki tavallisia kuntoilijoita, mutta kehonrakennuslavoille palavasti janoavista harrastajistakin vain pieni murto-osa lopulta siihen kykenee. Haluan kuulua juuri siihen ryhmään.

Lajin verraten huono julkisuuskuva on myös asia, jota haluan olla osaltani muuttamassa. Aivan liian usein käsityksiä lajista muokkaavat kaduilla ja baareissa örveltävät isokokoiset miehet, joita tavalliset ihmiset erehtyvät luulemaan kehonrakentajiksi. Se, että on hankkinut voimailemalla hieman lihaksia yli 30 %:n kehonrasvojen tilkkeeksi, ei tee kenestäkään kehonrakentajaa. Kutsun näitä tyyppejä collegebodareiksi. Tämä ihmistyyppi on aivan oma alalajinsa. Hän kuvittelee olevansa jotenkin parempi ihminen, kun on isokokoinen. Hänelle läski on voimaa, kuten jäykkyyskin. Tosimies ei venyttele, se on hiihtäjien hommaa! Hän on myös vakuuttunut, että hän saa jyrätä kaikki muut alleen. Onhan hän olevinaan suurin ja kaunein. Vihamielinen käytös kuuluu mielestään myös lajin ominaisluonteeseen, kova penkkitulos pitää riittää portsarille syyksi päästää jonon ohi ravintolaan. Ja kyllähän kookkaan portsarin pitää "lajitoverit" huomioida ennen kynäniskoja, hänen logiikkaansa kuuluu yhtä vedenpitävästi. Paitsi jos portsari on joku säälittävä hojokvondo -heppu vailla huomiota herättävän suuria lihaksia, silloin häntä lähinnä mulkoillaan kiireestä kantapäähän. Onko tuostakin muka noihin hommiin, kun isot miehet alkavat pistämään hulinaksi...

Collegebodarit löytyvät yleensä aamuyöstä nakkikioskien luukuilta. Machomeininki ei purrut baaritiskillä vastakkaiseen sukupuoleen, joten jossakin se turhautuminen on purettava. Pilottitakki pullottaen painellaan jonon keulille, oli sitä jonoa enempi tai vähempi. Kyllä isolle miehelle lihapiirakka parilla makkaralla pitää järjestyä ohi jonon. Jos vaikka joku finninaamainen rääpäle tyttönsä kanssa erehtyisi arvostelemaan ja saisi syyn hieman ojentaa parkaa...

Nämä veijarit eivät juuri arvosta kehonrakennusta tai mitään muutakaan urheilua. Kerran kokeiltuaan kehonrakennusdieettiä, homma on jäänyt siihen parissa viikossa. Eihän tosimies jaksa treenata salaatilla, penkkitulos putosi heti! Samaten elopainoa lähti 15 kiloa, joka ei näkynyt kuin kapenevina hartioina ja tyhjenevänä takkina. Aivan älytöntä touhua, eihän tosi bodarin tarvitse laihduttaa. Hänen vatsansa on vain niin paksulihaksinen kovista kyykyistä ja vatsalaukkunsa hieman suuri, syöhän hän puoli vasikkaa kerralla päivälliseksi, gallonan maitoa toimiessa huuhteluaineena. Koko, siinä tosibodarin elämänarvo nro 1.

Kehonrakennus on muutenkin mielestään ämmien hommaa. Kuliksi ajellut öljytyt pellet keikistelevät lavalla naurettavan ruskeina. Hankkineet värin varmaan Ibizalta seksuaaliseen vähemmistöön kuuluneiden rantakekkereistä, tuhisee sekoitellessaan XXXL Super Crash Boom Bang -gaineria, tosimiesten ainoaa oikeaa proteiinipirtelöä yöllä yksin kotonaan.

Tämä collegebodari on karrikatyyrihahmo, jota ei pidä myöskään missään nimessä sotkea voimailijoihin ja vahva mies -kilpailijoihin. Heihin löytyy aivan yhtä vähän yhteistä, kuin kehonrakentajiinkin verrattuna. Vahva mies -kilpailijat, voimanostajat ja painonnostajat kilpailutasolla ovat omien lajiensa eliittiä, tasan yhtä tinkimättömällä kilpaurheilijan ammattiasenteella kuin missä muussa urheilulajissa tahansa. Collegebodarit voivat ihailla näitä massiivisia, vahvoja miehiä (kehonrakentajathan eivät ole vahvoja collegebodarin mielestä) ja samaistua mielessään heihin, mutta oikeisiin kilpavoimailijoihin collegebodareilla ei ole tosiaan mitään konkreettisia yhtymäkohtia. Kuitenkin tämä collegebodari valitettavasti edustaa aivan liian monelle kansalaiselle mielikuvaa kehonrakennuksesta ja voimailusta. Syitä on useampia; kehonrakennus (ja voimailu yleensä) kilpaurheiluna on edelleen aika tuntematonta ja nuorta Suomessa, myös mediassa saatu julkisuus on kahtia jakautunutta.

Kehonrakennuskilpailuja eivät noteeraa esimerkiksi sellaiset mediat kuin Helsingin Sanomat tai Aamulehti ollenkaan, edes tulosluetteloissaan. TV:ssä puolestaan lähes joka dopingainejutun yhteydessä näytetään kuvaa kuntosaleilla treenaavista ihmisistä, monesti aivan tavallisista kuntoilijoista, jotka eivät liity juttuun mitenkään. Käsittämätöntä! Tämä on omiaan muokkaamaan ihmisten kuvaa lajista väärään suuntaan. Onneksi vaakakupissa on vastapainonsakin; pyyteetöntä työtä lajin eteen tekeviä fiksuja ihmisiä, jotka ovat saaneet paljon hyvää aikaan. Itse haluan omalta osaltani olla vahvasti mukana tekemässä tätä julkisuuskuvan muokkausta positiiviseen suuntaan. Silmäni aukesivat viime vuonna SM-kisoissa, kun sain todella myönteisen vastaanoton lajiin kilpatasolla ns. suuriltakin nimiltä. He ovat todella avoimia, ystävällisiä ja auttamishaluisia urheilijoita. Todellisia collegebodarin vastakohtia. Ilmapiiri kisoissa oli jotain aivan uutta minullekin, vaikka lajin kanssa olen ollut tekemisissä jo vuosia. Samaa positiivisuutta haluan olla itsekin jakamassa omalla tavallani eteenpäin.

Myös Suomen Kehonrakennusliitto on tehnyt vuosia pyyteetöntä työtä lajin imagon eteen ja onnistunutkin mielestäni erittäin hyvin. Kisat ovat nousseet uudelle tasolle televisioinnin myötä, kisoista on messuineen tehty valtava tapahtuma, joka vauhdittaa vain lajien suosion kasvua. On päästy pois nuhruisista baareista ja ummehtuneista pommisuojista, kunnon urheilutapahtumille kuuluviin puitteisiin. Samaten kilpakehonrakennus- ja kuntoiluala on saanut todella hyvän äänenkannattajan johtavan kotimaisen, ammattimaisesti tuotetun alan lehden muodossa, lähes reaaliaikaista internetiä unohtamatta. Kilpailut tuodaan lehden sivuilla entistä näyttävämmin esille, samaten asioista hyvin perillä oleva toimitus saa aikaan korkean laadun omaavaa, kiinnostavaa materiaalia. Kisaajat saavat näkyvyyttä, joka on elinehto lajissa kuin lajissa. Ammattimainen ote ei voi olla näkymättä ja nostamatta lajien arvostusta.

Body fitness on mainio esimerkki uudesta, kehon kulttuurista ja hyvinvoinnista kiinnostuneiden ihmisten lajista. Sen suosio on kasvanut silmissä. Uskon kehonrakennuksen seuraavan perässä ja saavan paljon lisää huomiota fitneksen eri muotojen myötä, toki vielä hieman extreme-lajiksi miellettynä. Lisää vettä myllyyn on tuonut ihmisten herääminen oman kehon ja terveyden vaalimiseen. Paras sijoitus omaan tulevaisuuteen onkin mielestäni hyvän lihaskunnon hankkiminen ja aerobinen harjoittelu yhdessä terveellisten elämäntapojen ja ruokailutottumusten kanssa. Lopputuloksena terve sielu terveessä ruumiissa, roppakaupalla elämänlaatua loppuelämäksi. Kehonrakennusta ja fitnesstä käytännössä, olkaa hyvä! Mutta nyt aletaan mennä jo toden teolla markkinoinnin puolelle, palataanpa arkisempiin ympyröihin ja maan pinnalle..

Painin edelleen saman ongelman parissa viikonloppuna, vaaka näytti yksinkertaisesti liian isoa lukemaa. Positiivista oli, että paino lähti kuitenkin tulemaan alas nesteiden tasoituttua karsinnan jälkeen. Perjantaina vedin aamuaerobisen, illalla olkapäätreenit ja takareidet ja lisää aerobista. Jo on kumma, jos ei ala loppukin ihra sulaa! Lauantaina hemmottelin itseäni nukkumalla seitsemään asti ja käymällä aamupäivällä Rajamäen salilla treenaamassa kädet ja polkemassa kuntopyörää. Soutulaitetta en edes kuvitellut ottavani, kädet olivat kuin makaronia treenin päätteeksi. Energiat alkavat olla todellakin kortilla. Päivää piristi reissu Riihimäkeen lapsiani hakemaan, oli kiva pitkästä aikaa nähdä Ollia ja Nooraa. Kisadieettini menoineen ja Ollin jääkiekkoharrastus runsaine harjoituksineen ja peleineen oli taas saanut viime kerrasta vierähtämään monta viikkoa. Sääli, mutta onneksi nyt sentään onnistui. Odotan myös, että pääsen pojan pelejä seuraamaan lähitulevaisuudessa. Hienoa, että on löytänyt mieleisensä harrastuksen. Into on silminnähtävää. Itse ei jaksaisi nyt matsia varmaan seisaallaan koko aikaa edes seurata, kylmiin halleihin ei myöskään uskalla lähteä vilustumaan. Tälle äijälle ei niin lämmintä pilkkihaalaria löydykään, että nyt ei palelisi. Sain kotona myös tervetullutta vaihtelua, kun siirsin vierashuoneesta Nooran tieltä kuntopyörän tilapäisesti kodinhoitohuoneeseen. Sunnuntaiaamuna kuudelta polkaisinkin sitten aivan uudessa miljöössä treenin, kumma kyllä tuntui aivan yhtä raskaalta sielläkin! Mitähän mahdoin odottaa, alamäkeä varmaan. Itse asiassa olen alkanut nauttimaan polkemisesta melkein eniten harjoitteena. Kunhan vauhtiin pääsee ja sykkeen saa ylös, mikä muuten vie päivä päivältä vain kauemmin, sujuu sessio mukavasti lehtiä lueskellessa jalkojen tehdessä hommia koneen lailla. Kätevää, päälle ja kropalle hommaa yhtä aikaa. Aikakin kuluu rattoisammin, jos nyt enää tässä kohtaa mikään niin rattoisaa on…

Iltapäivällä kävimme koko perheen kanssa uimassa hallilla. Tai oikeastaan kelluin terapia-altaassa, ei puhettakaan uimisesta. En ole uimarina mikään Jere Hård muutenkaan, nyt olen jo niin loppu että painuisin pohjaan kuin kivi yrittäessäni räpeltää jotain vaparin tyylistä. Siispä suutari pysyi lestissään. Mukavaa kuitenkin oli, yhteisiä rientoja ei liiemmälti ole ollut viime aikoina. Alkuillasta heitimme muksut kotiinsa ja kävin vielä uudestaan uimahallin salilla vetämässä aerobisen treenin, tällä kertaa juoksumatolla ja soutulaitteella. Ihan syvältä, henki meinasi mennä. Kyllä se ihminen pakon edessä vaan saa itsestään ihmeitä irti, mietin raahautuessani autolle. Ei ole tervettä tämäkään touhu, voisi melkein kysyä jos saisi muuttaa hallille loppuajaksi. Tuntuu, että siellä tulee vietettyä lähes kaikki töistä liikenevä aika. Niin muuten Virpin mielestäkin, sain vielä nostatusta hilpeälle mielialalleni. No, tasan kahden viikon päästä elämä taas hymyilee. Kyllä sinne jaksaa vielä rypistää. Onneksi pääsi syömään, pieni kohokohta pimenevässä illassa. Riisiä naurettavan vähän, kanaa, parsakaalia ja tomaatti. Pari lasia kivennäisvettä ja päälle päivällisen venyttämiseksi kuppi teetä. Sillähän sitä taas rimpuilee jo pitkään. Tuli mieleen Tuntemattoman Hietanen silakkansa kanssa, hymy sentään vielä irtosi. Virpi katseli virnettä ilmeellä, josta saattoi lukea pelkoa lopullisesta miehen sekoamisesta. Olo alkoi kuitenkin hieman helpottaa. Onneksi eväät olivat valmiina ja sai maata koomassa TV:n ääressä iltapalaan asti ja painella sitten yöpuulle.


Terveisin,

Jukka-Pekka Nousiainen

Sivun alkuun
Www-toteutus: Kymen Web-Suunnittelu