<- Palaa "kisoihin valmistautujia" -pääsivulle 

Kaisa Piipon kisoihin valmistautuminen
| Taustaa | Viikot 21-22 | Viikot 23-24 | Viikot 25-26 | Viikot 27-28 | Viikot 29-30 | Viikot 33-34 | Viikot 35-36 | Viikot 37-38 |
| Viikot 39-40 | Viikot 41-42 | Viikot 43-44 | Viikot 45-46 | Viikot 47-48 | Viikot 49-50 | Viikot 51-52 | Viikot 1-2 | Viikot 3-4 |
| Viikot 5-6 | Viikot 7-8 | Viikot 9-10 | Viikot 11-12 | Viikot 13-14 | Viikko 15 | Viikko 16 |

Viikko 16

Heti alkuun: pahoittelut pitkästä kirjoitustauosta! Kilpailujen jälkeen halusin sulatella ajatuksia ja tunteita, jotta voisin kirjoittaa jonkinlaista analyysiä kisoista. Kisojen jälkeisessä onnenhurmassa oli vaikea ajatella järkevästi - päivät lähinnä kuluivat ihmettelyyn: olinko ihan oikeasti siellä lavalla?

Siinä se nyt sitten kuitenkin oli - kisaviikko. 22 viikkoa takana ja yksi viimeinen edessä, uskomatonta! Maanantaina alkoi kevyt tankkaus kisaa varten. Koska ruokavaliossani ei ollut ollut pitkään aikaan enää kunnolla hiilihydraattia, minkäänlaista tyhjennystä ei tarvinnut tehdä. Ruokavalio viimeisellä viikolla oli hyvin samanlainen kuin aiemmin, mutta siihen oli vaan lisätty joka aterialle hiilihydraatteja: Nalle-vaniljariisiä tai jasminriisiä. Loppuviikosta söin edellä mainittujen lisäksi myös riisikakkuja. Valmentajani oli dieettini aikana tullut siihen tulokseen, että minun kehoni ottaa tankatessa vastaan parhaiten nopeita hiilihydraatteja joten niitä suosittiin myös kisatankkauksessa.

Maanantaista torstaihin kävin vielä aamulenkillä, mutta nyt askel oli jo todella raskas enkä kyllä erityisemmin noista lenkeistä nauttinut. Kävelin aamuisin noin tunnin ajan ja kotiin päästyäni nälkä oli jo ihan valtava. Hiilareiden lisäys ruokavalioon tuntui saavan kehon ihan ylikierroksille: hiki valui ja oli koko ajan tosi lämmin. Taisi aineenvaihdunta saada kyytiä tuosta pienestä lisästä. Tankkauksen syyhän on siis täyttää lihakset, jotta lavalla urheilija ei näyttäisi ihan lattealta. Fitness-kilpailijoilla tosin tankkauksen merkitys ei ole läheskään yhtä suuri kuin kehonrakentajilla, sillä ei meillä tytöillä niin kovin paljon ole sitä lihasta mitä pitäisi täyttää. Hiilareita syömällä saadaan kuitenkin nestettä lihaksen sisälle ja tämä tuo lihaksen ulkomuotoon sellaista sopivaa pyöreyttä. Natriumin ja juomisen säätelyllä taas ajataan lihaksen ulkopuolinen neste ulos kehosta, jolloin kroppa kuivuu vaikka lihakset ovat edelleen täynnä. Kisaviimeistely on melkoista tähtitiedettä ainakin minulle, joten siitä en pysty kovin paljon enempää kertomaan. Ylipäätään Bullin viimeistelyt ovat aika erilaiset kuin monilla muilla ja koska ne ovat ikään kuin ammattisalaisuuksia, niin sen enempää en niistä myöskään kirjoita.

Kisaviikon valmisteluihin kuului tietenkin ihon valmistelu Protan-kisavärikäsittelyyn. Maanantaina kuorin vielä ihon kevyesti suihkussa ja kosteutin kunnolla monella kerroksella kosteusvoidetta. Protanin alkoholin vuoksi ihon tulee olla kunnolla ravittu, jotta väri levittyy tasaisesti eikä jää laikkuina kuiviin kohtiin. Tiistaina ajelin pois kaikki ihokarvat lukuunottamatta kulmakarvoja ja hiuksia, hehheh. Tuossa hommassa pitää olla joku muu apuna, sillä joitakin kohtia on vaikea ajella itse. Karvat pitää ajaa pois jotta ne eivät loista valkoisena tumman kisavärin päällä ja kovissa lavavaloissa. Ei ole kiva olla se karvainen kaveri siellä lavalla. Tiistaina en enää käyttänyt kosteusvoidetta, varmuuden vuoksi. Koskaan ei voi olla varma millaisia kemiallisia reaktioita Protan saa aikaan muiden kosmetiikkatuotteiden kanssa! Kevyellä apteekin vesipohjaisella voiteella tosin voisi ihoa tuolloin vielä kosteuttaa, mutta jätin sen tekemättä.

Kisaviikko oli oikeastaan melko helppo viikko. Treenasin vielä maanantaista keskiviikkoon käyden kaikki lihasryhmät läpi tosi kevyesti. Tiistaina Bodaus-lehden toimittaja Simo Bogdanoff kävi haastattelemassa minua ja ystävääni Emmaa Bodaus-lehden artikkelia varten. Juttu julkaistaan lehdessä 3/2006 (Huom! Pitäisi olla kaupoissa jo!). Meillä onkin Emman kanssa kiva yhteinen historia tämän kisatouhun suhteen, sillä treenatessamme yhdessä pari vuotta sitten Emma sai minulta kisakipinän ja päätti myös lopulta osallistua samaan aikaan kisoihin. Tämä harrastus on tuonut minulle todella monta rakasta ystävää, jotka ovat olleet korvaamaton tuki ja apu tämän mielenkiintoisen kahden vuoden vuoristoradan aikana.

Keskiviikkoaamuna oli aika alkaa levittelemään Protania iholle. Olimme sopineet ystäväni Jennin kanssa että maalaamme toisemme, vaikka kummallakaan meistä ei hommaan ollut kovin paljon kokemusta. Maalasin toki Katien syksyn Nationalseihin ja silloin kaikki sujui hyvin, joten sen verran uskalsin luottaa omiin taitoihini. Marssimme siis heti aamusta Wolffin pukuhuoneeseen lakkapensselin, kumihansikkaiden ja väripullojen kanssa. Kotonakin tietysti olisi voinut maalata, mutta kylpyhuoneen ollessa neliömetrin suuruinen totesimme, että Wolffin suihkutila olisi parempi paikka. Maalattavana olo on jokseenkin nöyryyttävää: seiso nyt siinä sitten ilkialastomana keskellä yleistä suihkutilaa kun toinen sutii pensselillä väriä ihoon. Saimme muutamia erikoisia katseita - no, harvemmin ehkä kuntosalin suihkuun mennessä odottaa löytävänsä kaksi alastonta naista pensselit kädessä ja ruskean maalin peitossa! ;) Selitimme kyllä mistä on kyse, jotta eivät ihan hulluiksi luulisi. Taisimmepa saada erään kuntoilijatytönkin innostumaan vähän tavoitteellisemmasta treenaamisesta…

Kun väri oli vihdoin iholla, alkoi kisajännitys vihdoin hiukan kipristelemään mahanpohjassa! Oli jännä katsoa oman kehon muutosta päivä päivältä. Kisaviikolla painokin putosi alhaisimpiin lukemiin: torstaina vaaka näytti 57.9kg. Hiljainen tavoitteeni oli ollut 53-54kg, joten aika kauas siitä jäätiin. Alkupainoa en koskaan tsekannut, mutta arvelisin kokonaispainonpudotuksen olleen noin 18 kiloa.

Nyt olin siis joka tapauksessa vihdoin siinä kunnossa, jossa voisin mennä hyvillä mielin lavalle. Samassa kunnossa olevia tyttöjä olin aiemmin katsellut ihailevasti ja miettinyt, kuinka hienoa joskus olisi jos pystyisin samaan. Nyt oikeastaan käsitin paljon kokonaisvaltaisemmin koko kisavalmistautumisprosessin: ei se ollut pelkkää hienon kunnon tavoittelua loputtomilta tuntuvien aerobisten, treeneistä jomottavien lihasten ja gramman tarkkuudella mitattujen ruokien siivittämänä… vaan mielen hallintaa, itsekurin huipentuma, sen sisimmän rautaisen minän kehittämistä. Toki ymmärrän edelleen olevani haavoittuva ja herkkä, mutta kyllä tällaisen prosessin läpi käyminen väkisinkin vahvistaa ihmistä. Kysehän on lopulta hyvin askeettisesta elämästä kisadieetin aikana. Sellaisesta elämästä, josta nykyihmisen jatkuvasti tavoittelema hurvittelu, extreme-kokemukset ja jatkuva nautinnon maksimointi on riisuttu minimiin. Jos nykymaailmassa pystyy vastaavaan, kertoo se mielestäni jo hyvin paljon kyseisen ihmisten ominaisuuksista ja valmiuksista. Ei pelkästään kehon muokkaamisen, vaan yleisesti koko elämän hallinnan ja itselle asetettujen tavoitteiden osalta. Enää minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö voisi esimerkiksi urallani edetä juuri siihen pisteeseen, mitä eniten haluan. Palava halu ja tahto saavuttaa jotain vievät kyllä ihmisen päämääräänsä.

Maalauspuuhat jatkuivat keskiviikosta kisapäivään kaksi kertaa päivässä. Väri tummeni ja H-hetki lähestyi! Torstaina pakkasin viimeisiä tavaroita ja tarkistin listoja läpi ettei mitään olennaista unohtuisi. Ruuat perjantaille ja lauantaille olin pakannut pieniin muovirasioihin, joiden päällä luki mikä ateria rasiassa oli ja mitä se sisälsi. Kisa-asut olivat suuressa minigrip-pussissa pienten tykötarpeiden (hakaneulat, hiuspinnit, päänsärkylääke…) kanssa. Kisakenkiä korjailin vielä viimeisinä päivinäkin, sillä jalka kutistui nesteiden lähtiessä niin, että yhdet kantalaput eivät riittäneet alkuunkaan. Pesin vaatteista Pro-tania (tahraa ihan kaiken) ja lopulta pakkasin kaikki järjestelmällisesti laukkuun: pumppikuminauhat, mp3-soittimen täynnä mielimusiikkia, vaatteet kisapaikalle, vaatteet kisan jälkeisiin rientoihin… itse asiassa lista tuntui melkein loputtomalta. Niin, ja pakkasin myös karkkipussin! Vaikka olinkin hyvin vähän suonut ajatuksia kisan jälkeiseen syömiseen, hain silti varmuuden vuoksi Makuunista megapussin karkkia. Ettei vaan sattuisi niin, että haluaisinkin juuri niitä kisan jälkeen, heh!

Torstaina keittiö täyttyi jo herkkutuoksuista: makaronilaatikkoa ja suklaakeksejä. Ei syötäväksi tosin, mutta mukaan kyllä. Olin jo USA:ssa asuessani miettinyt kisaviikkoa niin paljon, että sieltä asti säästössä oli ollut ihana keksitaikinasekoitus josta paistoin keksejä koko kisaajaporukalle takahuoneeseen. Joku oli joskus maininnut, että tunnelma takahuoneessa on usein ollut kireä… joten ajattelin, että ehkäpä jollain pienellä jutulla porukkaa voisi saada rentoutumaan. Ja makaronilaatikko oli sitten sitä ruokaa, jota itse eniten kisan jälkeen himoitsin. Äiti ei sitä ehtinyt kiireiltään paistamaan, joten tein korvikkeen itse. Äidin makaronilaatikkohan on aina maailman parasta.

Tuttavat kyselivät jatkuvasti, joko minua jännitti. Ei jännittänyt, oikeastaan missään vaiheessa. Otin melkoisen rennosti koko viimeisen viikon: lueskelin kirjoja, pakkailin hiljalleen, tein vähän nettisivuja. Kaikki asiat olivat jo järjestyksessä, sillä olin valmistautunut kisaan henkisesti jo niin pitkän aikaa. Illalla vielä JK Kuntofitnessin Janne soitti minulle. Ensimmäistä kertaa muuten olimmekin puheyhteyksissä! Tämä koko päiväkirjan kirjoittaminenhan alkoi niin sattumalta - ei meillä ole Jannen kanssa sen kummemmin mitään yhteistä, satuin vaan tuntemaan Marin joka piti aiemmin samalla sivustolla päiväkirjaansa ja jatkoin siitä mihin Mari lopetti viime keväänä. Janne ja koko JK:n poppoo ovat kuitenkin olleet verraton sähköpostitsemppaajien ryhmä ja sekä tsempistä, että tästä kirjoitusmahdollisuudesta olenkin kovin kiitollinen. Kiitos Janne! :)

Perjantaina olin loistavalla tuulella! Siinä ne tunnit kuluivat, ja pian olisimme Kultsan lavalla kisafiiliksissä. Jenni ja hänen miehensä hakivat minut puolilta päivin ja käänsimme pikkuauton nokan kohti Helsinkiä. Tunnelma oli hauska ja missään vaiheessa ei pinnaa kiristänyt. Cumulus Olympian aulassa viikonlopun tapahtuma alkoi konkretisoitua: törmäsimme Pauliina Talukseen ja muutamiin muihin Suomen bodyskenen näkyviin hahmoihin. Vielä kerros maalia pintaan, hiukan asujen sovittelua ja sitten kilpailijakokoukseen.

Kisaajakokouksessa tytöt jaettiin sarjoittain ja kävi myös ilmi, että tulokkaat mahtuisivat kaikki yhteen sarjaan. Tämän tosin tiesinkin jo etukäteen, sillä kisaajalista oli kutistunut pitkin kevättä. Meitä oli lopulta tulokassarjassa 17 tyttöä. Saimme nimilaput ja viime hetken ohjeistusta kisapäivästä. Päätuomari Pasi Lakaniemi kertoi kisan kulusta, antoi ohjeita poseeraukseen ja ylipäätään lavalla olemiseen. Minulla oli rauhallinen olo kisan suhteen: nämä asiat olivat jo tuttuja, kaikki oli käyty kymmeniä kertoja läpi harjoituksissa. Ulkoisesti tunsin olevani kuin ylikierroksilla käyvä duracell-pupu: adrenaliini oli jo pinnassa, polte lavalle nousuun kova ja odotus myllersi sisällä.

Kisaajakokouksen jälkeen loppui veden juominen ja kello kuudesta seuraavaan päivään piti kärvistellä ilman juotavaa. Ei se kyllä erityisen vaikealta tuntunut, olo oli mainio ja jostain syystä minua hymyilytti jatkuvasti. Illalla valmentajamme Bull Mentula kävi katsastamassa meidän tyttöjen kuntoa Jennin ja minun hotellihuoneessa. Siellä sitten tehtiin käännöksiä kisabikineissä ja saimme myös lisäyleisöä käytävältä huoneeseen pölähtäneestä Matti "Guru" Halosesta. Kukapa mies ei käyttäisi kutsua hyväkseen, kun näkee timmejä tyttöjä bikineissä - vielä ilmaiseksi. ;) Bull-Jari ohjeisti meitä vielä kisapäivään ja tsemppasi mukavasti. Valmentajan usko ja tuki tuntuu kyllä hyvältä. Ovathan valmennettavat kuitenkin jollain tavalla valmentajan työnäytteitä, vaikka kisavalmistautuminen toki vaatii toimivaa tiimityötä.

Perjantai vaihtui yöksi ja sukelsimme omiin sänkyihimme peittojen alle. Jenni oli umpijäässä ja meni nukkumaan kuin telttaretkellä konsanaan: peiton alta näkyi vaan nenänpää ja valtava pipo, jonka alle näytti hautautuneen puoli tyttöä. Minulla taas oli kuuma edelleen hiilarien syömisen vuoksi ja uni tuli nopeasti lämpöisessä sängyssä.

Lauantaiaamuna nousimme varhain maalaamaan toisemme vielä kertaalleen. Kaikki oli pakattuna ja yhdeksäksi lähdimme meikkiin ja kampaukseen. Hiuksista tuli oikein kivan näköiset ja Tunturin Katarinan tekemä lavameikki sai meistä vihdoin todellisen kilpailijan näköisiä! Katselimme toisiamme ihmeissään - minne ne nuutuneet, riutuneet, nälkäiset ja unenpöpperöiset tytöt katosivat? Hymy oli kyllä herkässä ja tuntui upealta, kun jännityksen vihdoin noustessa sydämentykytyksinä sai puristaa hyvää ystävää kädestä ja iloita siitä, että näin paljon olimme jo saavuttaneet.

Joni tuli Kultsalle ennen yhtätoista ja kierrellessämme näytteilleasettajien standeilla sain kuulla muutamilta, että värini näytti todella vaalealta. Uskomatonta, kahdeksan kerrosta Protania pinnassa ja minä olin kuulemma liian vaalea?! Ei auttanut muu kuin kiireessä lähteä Kultsan takahuoneeseen. Siellä naisten vessassa sitten Joni joutui viime tipan maalariksi… siinä tohinassa yksi valkoinen paita sai Protan-värityksen ja muutamat hermot olivat kyllä jo hiukan koetuksella. Vaikka tähän asti en ollutkaan stressannut, tuntui pieni stressin poikanen pukkaavan päälle väkisinkin. Hyvinhän se kuitenkin sujui ja pian olimmekin taas Kultsan aulassa hengailemassa. Huomasin Jannen soittaneen minulle ja vihdoin sitten tapasimme! Olipa tosi mukava juttutuokio… ja vähän kävi mielessä, pitäisikö päiväkirjaa ehkä sittenkin jatkaa tällä sivustolla? Minullahan on niin hienot tukijoukot JK:n porukasta, ettei paremmasta väliä. Mutta ehkäpä on aika siirtyä eteenpäin tässäkin jutussa, kun minulla on uusi kotikolo jo netissä valmiina. Jannen lisäksi tapasin Manon, joka kirjoittelee JK Kuntofitnessiin mm. kisaraportteja. Oikein mukavia ihmisiä nämä bodyfanit! Isojen halausten saattelemana lähdin tapaamaan muitakin tuttujani.

Hassuin tapaamisistani oli varmaan oman äitini tapaaminen aulassa. Äitini olisi kävellyt ohitseni, mikäli en olisi hihkunut ääneen jotain! Kyllä sitä muuttuu kovin erinäköiseksi, kun kisameikit ovat päällä ja tyttö muutenkin ihan tanssihiiren kokoinen. Aulassa oli valtavasti tuttuja ja tsemppaajia, jotka tuntuivat jännittävän kisaani enemmän kuin minä itse. Aika meni kovin nopeasti ja sitten olikin aika painella lavan taakse valmistautumaan itse koitokseen.

Lavan takana oli hiukan jännittynyt tunnelma, vaikkakin meidän pikkuisessa leirissämme naureskeltiin ja otettiin rennosti. Osa kisaajista makasi jumppapatjojen päällä lattialla rentoutuen, osan väriä vielä viimeisteltiin, toiset sovittelivat asuja päälle ja taisipa siellä muutama jo pumppaillakin. Muutama tuttu kokeneempi kisaaja auttoi minua asujen liimaamisessa. Vielä meikin viimeistely, pumppia jumppakuminauhojen avulla, kengät jalkaan ja sitten meitä kutsuttiinkin jo järjestymään oman luokkamme kanssa lavan portaisiin. Äkkiä vaseliinia hampaisiin ettei hymy hyydy, pientä hymyjen harjoittelua ja hihkumista... "Tässä sitä nyt sitten ollaan!!" Oli upeaa seistä vierekkäin hyvän ystävän kanssa ja tietää että siten saisimme seistä lavallakin. Minä olin numero 9 ja Jenni numero 10. Kuulutukset... "Tässä vuoden 2006 tulokkaat!" Ja niin sitä mentiin.

Minua hymyilytti ja suorastaan nauratti, koska koko lavalle menon hetki tuntui niin utopistiselta. Ensi minuutit, ja yleisön tervehtiminen, ensimmäiset esittelyvertailut... siinä hiukan kyllä jännitti, mutta hyvinhän se meni. En kompastunut tai liukastunut vaan kykenin luontevaan lavakäyttäytymiseen juuri kuten olin aiemmin harjoitellutkin Wolffin peilisalissa. Kaikki ne sadat (todellisuudessa muuten n. 250 tuntia) treeniä, ruokanautinnoista kieltäytyminen ja päivästä toiseen etukäteen organisoitu elämä kyllä palkittiin tuolla hetkellä. Lavalla seisominen oli kuin kirsikka kermaleivoksen päällä, viimeinen huipentuma sille kaikelle työlle jonka olin siihen mennessä tehnyt. Olo oli valtavan onnellinen, huojentunut ja ylpeä. En miettinyt sijoituksia, fysiikan keskeneräisyyttä tai mitään muutakaan siinä hetkessä epäoleellista. Toivoin vain, että sisälläni oleva hehku loistaisi uloskin päin, sillä minulle tuo kilpailukokemus oli suunnattoman tärkeä ja arvokas.

Jenni ja Emma olivat tosi monissa vertailuissa, joten uskalsin toivoa että heistä vähintään toinen olisi finaalissa. Kun Emman finaalipaikka ratkesi, meinasin haljeta onnesta! Tuntui ihan mielettömän hienolta, kun myös oman ystävän kisa kruunattiin niin hienosti. Jennin kanssa pakkasimme tavarat ja painelimme lavan toiselle puolelle katsomoon. Nälkähän oli toki valtava, kun päivän aikana ei kovin paljoa ollut syötävää. Katsomossa voitelin onnellisena rieskanpalasia ja söin niitä maidon kanssa, jälkiruuaksi toki irtokarkkeja ja suklaata. ;) Samalla kiritin finaalissa kilpailevia ystäviäni ja tuttujani ilmeisesti niin äänekkäästi, että lähiympäristössä istuvat perheenjäseneni taisivat joutua jopa hiukan nolostelemaan minun puolestani...

Kaikki tutut sijoittuivatkin loistavasti: tamperelaisista Emma oli tulokassarjan viides ja salilta tuttu Petra Orpana oli avoimen body fitnessin pitkän sarjan toinen. Dieetin aikana minua kovasti tsempanneet kokeneemmat kisaajat, Korhosen Satu ja Jokisen Mimmi sijoittuivat myös hienosti: Satu oli body fitnessin lyhyen sarjan toinen ja Mimmi nappasi ansaitsemansa ykkössijan fitnessin avoimessa sarjassa. Nuorten tulokkaiden Sanna Laaksonen haki sarjansa kultaa. Aika kovia mimmejä siis! Myöhemmin sain tietää myös että Jenni oli meidän sarjamme kuudes ja minä yhdeksäs. Hyvin meni! Kaikki body fitnessin sarjat olivat melko suuria, laji on selkeästi edelleen hyvin suosittu. Meidän rivistössämme seisoi 17 kovakuntoista tyttöä eikä tämän vuoden osanottajista yksikään näyttänyt siltä, etteikö olisi kuulunut lavalle ihan yhtä lailla kuin muutkin.

Jäimme vielä katsomaan Boosman Grand Prix -kehonrakennuskisan. Pitihän toki omaa valmentajaa jäädä kannustamaan! Jari olikin hyvässä tikissä lavalla ja kunto oli selkeästi parempi kuin viime syksyn SM-kisoissa. Mieleenpainuvin esiintyminen oli mielestäni kuitenkin Mika Nyyssölällä. Hänen poseerauksensa erityisesti vapaaohjelmassa oli upean näköistä ja liikehdinnästä näkyi läpi esiintymisen ilo.

Kisaviikonloppu meni hujauksessa ohi, sillä sunnuntain ja vielä maanantain heti perään olin Lahdessa personal trainer- ja ravinto-ohjaajakoulutuksessa. Seminaariosa tuli käytyä läpi ja sertifikaatin saamiseen vaaditaan vielä tuon jälkeen laajan teoriaosan tenttiminen. Siinä meneekin sitten koko kesä... sen verran on nimittäin opittavaa!

Viikot kisan jälkeen

Kisojen jälkeisellä viikolla rentouduin, söin hyvää ruokaa ja vietin aikaa Jonin kanssa. Töissäkin sain tehtyä hommia ihan eri tavalla - kyllä sillä ravinnolla taitaa ihan oikeasti olla merkitystä aivotoiminnan kannalta. ;) Diplomityö etenee vihdoin hyvää vauhtia ja tässähän alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että minulla on diplomi-insinöörin paperit taskussa vielä tämän vuoden puolella. Sitä ennen on koitoksena kuitenkin vielä syksyn SM-karsintakisat ja SM-kisat, jotka ovat ehdottomasti syksyn kovin tavoitteeni harrastuksen parissa. Toivon todella pääseväni karsinnoista läpi ja SM-lavalle kilpailemaan.

Keho tuntui palautuvan kilpailuista melko hyvin, vaikkakin viikonloppu ja alkuviikko meni melkoisissa jumituksen tunnelmissa. Oikea puoli kehosta meni sellaiseen jumiin, että enpä muista vastaavaa kokeneeni aiemmin. Vähitellen kroppa alkoi aukeamaan ja olo parani. Vasta reilun viikon päästä keho näytti imevän jo muutakin sisäänsä kuin nestettä... onneksi en missään vaiheessa turvonnut nestepalloksi, vaan aineenvaihdunta pysyi hyvin käynnissä ja nestetasapaino siinä normaalissa, eli "aaltoilevana kuten Atlantti". Kehoni tuntuu tykkäävän tuosta nesteen keräämisestä. Oletan, että sillä on joku funktio koska näin se on toiminut niin kauan kuin jaksan muistaa. Syödä pitää kuitenkin hyvin, että kehon saa palautumaan etenkin kun aika kisadieettien välillä on näin lyhyt.

Toukokuu on mennyt enimmäkseen kotona sohvan pohjalla vinkuessa, sillä siitepölyallergian vuoksi en ole pystynyt juurikaan liikkumaan. Ehkäpä tämä pakkolepo on ollutkin vaan hyväksi, sillä nyt kun urheilu on taas mukana kuvioissa, treenit kulkevat ihan eri tahdilla.

Kun kisoista on kulunut nyt viisi viikkoa, on aika suunnata katse jo syksyä kohti starttaavaan dieettiin. Uusi dieetti alkaa 5.6. maanantaina ja ensimmäinen (toivottavasti ei viimeinen) kisa käydään 16.9. Turussa. Mieli on oikein hyvä, kun koko kroppa on saanut rentoutua päätä myöten. Treeneissä puhaltavat uudet tuulet ja haastetta riittää melkeinpä enemmän kuin yhden ihmisen tarpeiksi!

JK Kuntofitnessin päiväkirja päättyy tähän, mutta minun puuhasteluni jatkuvat edelleen niin kuntosalilla kuin myös netissä. Olen avannut omat kotisivuni osoitteeseen http://faidra.fitnessflow.org ja sieltä pääsee myös linkin kautta lukemaan blogiani. Blogia kirjoitan epäsäännöllisen säännöllisesti hiukan tämän päiväkirjan tapaan. Juttua takuulla riittää, sillä tämän harrastuksen suhteen ei voi koskaan olla valmis. Aina oppii uutta niin lajista kuin myös itsestään. Uskallan luvata, että tarinoita riittää vielä yllin kyllin tehdessäni töitä saavuttaakseni sen ultimaalisen unelmani: fitnessissä kilpailemisen vapaaohjelman kera. Ajankohdaksi on asetettu syksy 2007... joten stay tuned, katsotaan miten fitnesstytön käy!

PS. Lisää kuvia kisoista löytyy "Galleria" -sivulta Kaisan kuvakansiosta.


Kaisa Piippo

Sivun alkuun
Www-toteutus: Kymen Web-Suunnittelu